Yrityksen laskentatoimi avustaa johtoa investoinpäätöksissä. Investointi tarkoittaa pitkävaikutteisen tuotannontekijän hankkimista yritykseen. Investointeihin liittyy usein suuri taloudellinen riski, sillä päätöksenteko perustuu tulevaisuutta koskeviin oletuksiin.

Epäonnistunut investointi onkin yksi mahdollinen konkurssin syy. Kannattavat investoinnit puolestaan vahvistavat yrityksen taloutta. Siksi investointien kannattavuuden arvioiminen on tärkeä osa johdon laskentatoimea.

Investointikohteena voi olla esimerkiksi maa-alue, rakennus tai kone. Nykyään yritykset investoivat myös aineettomiin investointeihin kuten tutkimus- ja kehitystoimintaan  tai markkinoinnin avulla luotaviin mielikuviin. Nämä kaikki ovat reaali-investointeja. Rahoitusinvestointi puolestaan tarkoittaa sijoittamista arvopapereihin.

Investointipäätöksen taloudellisessa tarkastelussa tärkeimpiä tekijöitä ovat:

1. Hankintameno
2. Juoksevasti syntyvät tulot ja menot sekä niiden erotus (nettotulo)
3. Investoinnin pitoaika
4. Jäännösarvo
5. Laskentakorkokanta

Investoinnin hankintameno syntyy lähinnä päätöksentekohetkeä.

Juoksevasti syntyvät tulot ja menot ovat investoinnin aikaansaamia. Ne muodostuvat investoinnin avulla aikaansaatujen suoritteiden myynnistä ja investoinnin käyttömenoista. Näiden erotuksena syntyy nettotulo.

Investoinnin pitoaika tarkoittaa ajanjaksoa, jolloin menoja ja tuloja syntyy juoksevasti. Pitoaika voidaan määritellä kolmella tapaa:

• Fyysinen käyttöikä
• Taloudellinen käyttöikä
• Tekninen käyttöikä

Investoinnin jäännösarvo tarkoittaa myyntituloa, joka syntyy kun investoinnin käyttö yritystoiminnassa lopetetaan. Jäännösarvo on positiivinen, jos esimerkiksi paperikone voidaan myydä toiselle paperitehtaalle sen käytön päättyessä. Jäännösarvo voi olla negatiivinen, jos esimerkiksi kierrätys- ja puhdistuskulut aikaansaavat kuluja vielä investoinnin pitoajan jälkeenkin. Usein jäännösarvo oletetaan nollaksi.

Myös laskentakorkokanta vaikuttaa investointipäätöksiin. Laskelmissa on tehtävä eri vuosina syntyvät tulot ja menot vertailukelpoiseksi. Tämä tapahtuu diskonttaamalla tulevaisuuden rahavirrat investointihetken rahaksi.

Yrityksen myymien tuotteiden ja palveluiden hinnoittelu vaikuttaa tuotteen kysyntään ja katteeseen. Mitä korkeampi hinta tuotteelle asetetaan, sitä vähemmän sitä saadaan myydyksi. Jos tuotteen hintaa lasketaan, sitä voidaan myydä enemmän.

Kysynnän hintajousto (price elasticity of demand) kuvaa kysynnän muutosta, kun tuotteen hintaa muutetaan:

Kysynnän joustavuus                          Kysynnän suhteellinen muutos
hinnan suhteen               =      ---------------------------------------------
                                                      Hinnan suhteellinen muutos

Yrityksen on kyettävä arvioimaan hintajousto, jotta tuotteelle voidaan asettaa sopiva hinta. Hintajousto riippuu kilpailutilanteesta ja tuotteen tärkeydestä asiakkaille.

Kilpailullisilla markkinoilla yritys ei voi vaikuttaa tuotteen hintaan. Hinta määrittyy markkinoilla. Tällöin yrityksen pitää sopeuttaa omat kustannukset markkinahintaan. Tähän tilanteeseen tarvitaan tavoitekustannuslaskentaa.

Tuotteen hinnoittelussa voidaan käyttää:

• voittolisä- eli omakustannushinnoittelua
• katetuottohinnoittelua
• pääoman tuottoprosenttiin perustuvaa hinnoittelua

Usein tuote hinnoitellaan kustannusten perusteella. Tuotteen yksikkökustannuksiin lisätään kate. Kate riippuu tavoitellusta voitosta ja kysynnän hintajoustosta.

Omakustannushinnoittelussa tuotteen myyntihinta perustuu sen kokonaiskustannuksiin eli omakustannusarvoon, johon lisätään kate (lisä) voittoa varten. Näin varmistetaan se, että hinta kattaa kustannukset ja tuottaa vielä lisäksi voittoa. Omakustannusarvon alle tuotetta ei myydä edes lyhytaikaisesti.

Katetuottohinnoittelussa tuotteen hinta perustuu tuotteen muuttuvaan yksikkökustannukseen, johon lisätään tavoitetekatetuotto kiinteitä kustannuksia ja voittoa varten. Tuotteen pitää kattaa vähintään muuttuvat kustannukset ja antaa katetta kiinteille kustannuksille. Tuotetta ei myydä alle muuttuvien yksikkökustannusten. Väliaikaisesti tuotetta voidaan myydä hinnalla, joka ei kata kaikkia kustannuksia, mutta edes osan kiinteistä kustannuksista.

Pääoman tuottoprosenttiin perustuva hinnoittelu on omakustannushinnoittelun muunnos. Tässä menetelmässä hinnoittelu perustuu koko yrityksen sijoitetun pääoman osalta tavoiteltuun tuottoprosenttiin. Hinnoittelumenetelmä edellyttää, että tuotteen sitoma pääoma selvittää. Sekä kustannukset että pääoma on voitava luotettavasti kohdistaa tuotteille.

Hinnoittelumenetelmät eivät kuitenkaan kerro sitä, saako yritys tietyllä tavalla hinnoitellun tuotteen lopulta myydyksi vai ei.

Elinkaarikustannuslaskenta, life cycle accounting, määrittelee tuotteen elinkaaren alkamaan sen suunnittelusta ja kehityksestä. Tuotteen elinkaari päättyy, kun tuotteen valmistus ja markkinointi asiakkaalle lopetetaan. Elinkaaren pituus vaihtelee tuotteittain. Lyhimmillään elinkaari on muutaman kuukauden mittainen, mutta toisilla tuotteilla se voi olla jopa 20 vuotta.

Elinkaarikustannukset tarkoittavat koko tuotteen elinkaaren aikana syntyviä kustannuksia. Elinkaarikustannuslaskennan avulla voidaan laskea, minkälaisiin kustannuksiin yritys sitoutuu suhteen osalta.

Kannattavuuden kannalta on tärkeää määrittää myös elinkaaren aikana syntyvät tuotot. Tuottojen ja kustannusten suunnittelua kutsutaan elinkaaribudjetoinniksi.

Yrityksen kannalta on tärkeää, että sillä on jatkuvasti uudistuva tuotevalikoima. Elinkaaren lopussa olevat tuotteet on korvattava uusilla tuotteilla.

Perinteinen kustannuslaskenta tähtää suoritekohtaisten kustannusten selvittämiseen. Suoritekohtaisten kustannusten tunteminen on tarpeen hinnoittelua, tuotantoa ja ulkoistamista koskevissa päätöksissä, budjetoinnissa sekä varaston arvon mittaamisessa.

Kustannuslaskentaan on tarjolla eri vaihtoehtoja, joista yritys valitsee itselleen parhaiten sopivan laskentajärjestelmän. Sopivuus riippuu yrityksen tuotteista ja tuotantotyypistä. Tavallisimmat vaihtoehdot ovat

• jakolaskenta
• lisäyslaskenta

Jakolaskenta sopii käytettäväksi, kun yritys valmistaa yhtä tuotelajia. Jakolaskennassa kustannukset jaetaan suoritteiden määrällä. Esimerkiksi sellutehtaan kokonaiskustannukset voidaan jakaa tuotettujen sellutonnien määrällä. Tällöin saadaan selville sellutonnin kustannus.

Lisäyslaskentaa käytetään, kun yritys valmistaa monia erilaisia tuotteita. Tällöin suoritteille kohdistetaan suoraan välittömät kustannukset ja välilliset kustannukset erityisen lisän avulla.

Hybridilaskenta sopii käytettäväksi, kun yrityksessä valmistetaan sekä keskenään samankaltaisia tuotteita että toisistaan poikkeavia tuotteita. Hybridilaskennassa yhdistetään jakolaskentaa ja lisäyslaskentaa.

Toimintopohjainen kustannuslaskenta eli toimintokustannuslaskenta on noussut perinteisten järjestelmien rinnalle. Se sopii käytettäväksi tuotantotyypistä riippumatta. Välittömät kustannukset kohdistetaan suoritteille suoraan, välilliset kustannukset niiden käyttämien toimintojen perusteella.

Toimintokustannuslaskentaa käytetään hyväksi toimintopohjaisessa johtamisessa eli toimintojohtamisessa. Toimintojohtamisessa huomio kiinnitetään tekijöihin, jotka aiheuttavat kustannuksia. Näistä käytetään myös ilmaisua kustannusajuri. Kustannusajureihin vaikuttamalla voidaan parantaa yrityksen tehokkuutta. Tavoitteena on seurata ja tehostaa yrityksen toimintaa pienentämällä kustannuksia, lyhentämällä tarvittavaa aikaa ja parantamalla laatua.

Tavoitekustannuslaskenta on kehitetty Japanissa. Järjestelmä on hintalähtöinen, asiakassuuntautunut, tuotekehityskeskeinen ja poikkitoiminnallinen. Tuotteelle määritellään ensin kilpailukykyinen markkinahinta, josta vähennetään yrityksen asettama tavoitekate. Näin saadaan selville tavoitekustannus. Jos yritys pystyy tuottamaan tuotteen tavoitekustannuksella, tuote menee kaupaksi ja kate on riittävä.